Kuljetusala on erittäin kansainvälinen. Rahtia kuljetetaan valtioiden rajojen ylitse ja toiminnassa on mukana yrityksiä useista valtioista. Yritysten on otettava huomioon kansainväliset säädökset sekä muiden valtioiden kansalliset säädökset. Tärkeitä esimerkkejä kansallisista säädöksistä ovat määräykset koskien:

Rahdin vahingoittuessa kuljetuksen aikana vahingon syyn selvittäminen varmuudella voi olla mahdotonta. Vahingosta voi myös mahdollisesti olla vastuussa useampi kuin vain yksittäinen taho. Laatimalla sopimukset huolellisesti ja toimeenpanemalla ne tehokkaasti voidaan merkittävästi pienentää riskiä joutua vastuuseen vahingosta ilman mahdollisuutta vaatia korvausta muilta vahingosta vastuussa olevilta tahoilta. Vähintäänkin alla esitettäviin kohtiin olisi hyvä kiinnittää enemmän huomiota:

Jos yrityksen täytyy riitatilanteessa nostaa kanne liikekumppaniaan vastaan, pelkkä liikekumppanin tunteminen ei riitä. Yrityksen on kyettävä identifioimaan liikekumppaninsa yksiselitteisesti. Kun kyse on ulkomaisista toiminimistä, tämä ei aina ole helppoa. Usein osapuolet ovat yhteydessä sähköpostin välityksellä eivätkä ilmoita toisilleen yritystunnuksiaan. Seurauksena voi olla sekaannuksia – „Müller GmbH“ ei ole sama yritys kuin „Müller GmbH & Co. KG“ eikä „Virtanen Ky“ ole „Virtanen Oy“.

Kuljetusalalla rahdinkuljettaja on vastuussa lähettäjälle myös vahingoista, jotka ovat aiheutuneet kolmannen tahon toiminnassa, vaikka rahdinkuljettaja itse ei olisi tehnyt alihankintasopimusta tämän tahon kanssa. Kuljetusyrittäjien vakuutussopimukset usein rajaavat tällaisesta vastuusta syntyvät vahingot vakuutussuojan ulkopuolelle. Riskinä on myös, että kuljetusyrittäjä jää ilman maksua, jos ilmoitettu vastaanottaja kieltäytyy vastaanottamasta rahtia tai menee konkurssiin. Tämän vuoksi ei riitä, että yritys tietää liikekumppaninsa, vaan vastapuolen olisi oltava myös tunnettu luotettavaksi ja maksukykyiseksi. Jos liikesuhteeseen ryhdyttäessä on epäilyksiä, yrityksen tulisi varmistaa myöhemmät saatavansa tehokkaasti.

Tavanomaisesti kuljetusalalla oletetaan, että rahtikirjan mukaisten saatavien takuuna toimii kuljettajan panttioikeus kuljetettaviin tavaroihin. Kansainvälinen CMR-sopimus, joka yleisesti ottaen luo luotettavan kehyksen kansainvälisille kuljetuksille, ei kuitenkaan sääntele kuljetusliikkeiden tai huolitsijoiden panttioikeutta. Rahdin sijaintipaikan lainsäädäntö määrittää, onko rahdinkuljettajalla tai huolintayhtiöllä oikeutta turvata saataviaan rahtiin kohdistuvan panttioikeuden avulla. Paikallinen laki määrittelee myös tilanteita, joissa panttioikeus voi raueta; esimerkiksi luovutettaessa tietyt asiakirjat tai siirrettäessä tavarat varastoon. Osapuolten väliset sopimukset panttioikeudesta ovat päteviä ainoastaan, jos ne ovat kansallisen lain mukaisia. Edellytykset panttioikeuden perustamiselle sekä tilanteet, joissa panttioikeus lakkaa, vaihtelevat maasta toiseen.

Jos tavarat ovat vahingoittuneet kuljetuksen aikana, panttioikeudesta ei ole apua, sillä tavarat eivät tässä vaiheessa enää ole kuljettajan hallinnassa. Olisi rauhoittavaa tietää, että vastaanottaja on vakuuttanut tavarat ja hankkinut pankkitakauksen, joka kattaa vakuutussuojan ulkopuolelle jäävät riskit. Takauksen vaatiminen rahdin lopulliselta vastaanottajalta voi olla soveliasta, varsinkin jos kuljettaja kantaa vastuun kuljetuksen aikana maksettavista tulleista passitusmenettelyjen yhteydessä.

Sopimusten juridisen tekstin ymmärtäminen ei aina ole helppoa. Se johtuu osittain siitäkin, että sopimuksen sisältö ei selviä pelkästään sopimustekstin perusteella. Kansallinen ja kansainvälinen lainsäädäntö muodostavat kiinteän osan sopimuksesta määräten asioista, joista ei ole sovittu sopimuksessa mutta myös syrjäyttäen sopimuslausekkeet, jotka ovat ristiriidassa lain pakottavien säädösten kanssa.

Erilaiset yleiset sopimusehdot ovat laajalti käytössä niin kuljetusalalla kuin muillakin aloilla. Niistä ei kuitenkaan tule osaa sopimusta välttämättä edes silloin, kun ne on nimenomaisesti mainittu sopimustekstissä. Viittaus yleisiin sopimusehtoihin riittää, jos vastapuoli on elinkeinonharjoittaja ja kyseiset ehdot ovat yleisesti tunnetut ja alalla laajalti käytössä. Jos vastapuolena on kuluttaja – tai mahdollisesti myös pienyrittäjä – on suositeltavaa, että yleiset sopimusehdot sisällytetään kokonaisuudessaan sopimuksen liitteeksi, jotta ehdot tulisivat pätevästi osaksi sopimusta. CMR ei sääntele yleisten sopimusehtojen ottamista osaksi sopimusta, ja tämä jää vaihtelevan kansallisen lainsäädännön varaan.

Myös itse sopimusteksti voi aiheuttaa tulkintakysymyksiä. Esimerkiksi selkeältä vaikuttavaa ilmaisua „törkeä huolimattomuus“ on käytännössä hyvin vaikea tulkita. Lainvalintalausekkeet ovat toinen esimerkki sopimusehdoista, joiden merkitys voi olla selkeä vain näennäisesti. Lainvalintalauseke voi kuulua seuraavasti: „sopimukseen sovelletaan Saksan lakia pois lukien kansainvälinen yksityisoikeus“. Poiketen siitä, miten maallikko saattaa tulkita sananmuotoa, tämä lauseke ei sulje pois sellaisten kansainvälisten säännöstöjen kuin CMR:n tai YK-kauppalain (CISG:n) soveltamista.

Se, että ei tulisi tehdä sopimuksia, joiden sisältöä ei täysin ymmärrä, on tervettä maalaisjärkeä, ja se pätee erityisesti silloin, kun kyse on taloudellisesti merkittävästä liiketoimesta. Ilman tietoa sopimuksen sisällöstä ja tähän tietoon perustuvaa riskianalyysiä on mahdotonta tietää, onko tietty riski hyväksyttävissä vai ei.

CMR:n ei salli sopimusta, jonka mukaan kaikki sopimukseen liittyvät riidat olisi käsiteltävä yksinomaan tietyn valtion tuomioistuimilla. Kanne voidaan aina nostaa vastaajan kotipaikan tuomioistuimessa tai vaihtoehtoisesti siellä, missä tavarat luovutettiin rahdinkuljettajalle tai tavaroiden toimituksen oli tarkoitus tapahtua. Tämä tarkoittaa, ettei ole mahdollista ennakoida, missä valtiossa mahdollinen oikeudenkäynti toimitetaan. Viimekädessä oikeuspaikka voi riippua siitä, kuka ehtii ensimmäisenä nostaa kanteen toista osapuolta vastaan. Tällaisessa tilanteessa ei ole mahdollista varmistaa, että regressiovaade käsitellään samassa tuomioistuimessa kuin alkuperäinen riita vastaanottajan kanssa.

Onkin suositeltavaa sopia, että kaikki sopimusta koskevat riidat käsitellään välitystuomioistuimessa. CMR mahdollistaa yksinomaisen välityslausekkeen käytön edellyttäen, että lauseke määrää sovellettavaksi CMR:n säännöstön. Kuljetuslain asiantuntijat ovat erimielisiä siitä, tuleeko viittauksen CMR:ään olla nimenomainen. Näin ollen, jotta välityslauseke tulee hyväksytyksi kaikkialla oikeudenkäyntiä ja tuomion täytäntöönpanoa varten, CMR:n soveltamisesta tulisi aina tehdä nimenomainen viittaus lausekkeessa. Sitä ei kannata unohtaa.

Suomalaisten huolitsijoiden osalta Pohjoismaisen Speditööriliiton Yleiset Määräykset määräävät huolitsijan kotipaikalla suoritettavasta välimiesmenettelystä kaikissa yritysten välisissä riidoissa, joiden arvo ylittää 30.000 euroa. Näiden ehtojen välityslauseke ei kuitenkaan kata huolitsijan ja tavaran vastaanottajan välistä suhdetta eikä se sisällä nimenomaista viitettä CMR:ään. Huolitsijan on siten järkevä sopia välimiesmenettelystä erikseen, jotta lausekkeen pätevyys ja kattavuus varmistuvat.

Kuljetusalalla välimiesmenettelyjen tarve on ilmeinen. Tavalliset tuomioistuinmenettelyt voivat venyä vuosien mittaisiksi ennen kuin lopullinen ratkaisu annetaan. Välimiesmenettelyssä on lisäksi mahdollista varmistaa, että tuomari ei ole ainoastaan juridisesti pätevä vaan myös kuljetus- ja logistiikka-alan erityisiin olosuhteisiin perehtynyt.

Elinkeinonharjoittajien välisissä sopimuksissa suomalaiset yritykset sopivat välimiesmenettelyistä lähes poikkeuksetta. Jos osapuolet eivät pääse yhteisymmärrykseen suomalaisesta välityspaikasta, Tanskassa tai Ruotsissa suoritettavat menettelyt ovat hyviä vaihtoehtoja. Suomalaiset vakuutukset yleensä kattavat kaikki Pohjoismaissa tapahtuvat riita-asiat välimiesmenettelyt mukaan lukien. Muissa Euroopan maissa toimitettavista riidoista ei sen sijaan yleensä saada korvausta suomalaisesta oikeusturvavakuutuksesta.