Varmaankin jokainen maa on muotoillut perintö- ja perheoikeutensa siten, että ne kokonaisuutena tarkasteltuina muodostavat tasapainoisen ja kaikille osapuolille oikeudenmukaisen ratkaisun. Tämä tasapainoisuus vaarantuu, jos kansainvälisissä tapauksissa joudutaan osittain soveltamaan Suomen ja osittain toisen maan lakia. Tämä pätee myös saksalais-suomalaisiin ja saksalais-ruotsalaisiin avioliittoihin.

Sekä Saksan että Suomen ja Ruotsin lait sisältävät luonnollisesti säännöksiä, joilla turvataan eloon jääneen puolison oikeudet. Nämä konseptit ovat kuitenkin perin erilaiset.

Suomen ja Ruotsin perintöoikeuksien mukaan aviopuolisolla ei ole lakimääräistä perintöoikeutta, jos perinnönjättäjällä on lapsia. Tässä Suomen ja Ruotsin perintöoikeudet muistuttavat suuresti toisiaan. Puolison etuja ei valvota perintöoikeuden vaan perhevarallisuusoikeuden piiriin kuuluvan jakamattomuussuojan kautta: molemmilla puolisoilla on nk. avio-oike toisen puolison omaisuuteen. Kuolintapauksessa tämä tarkoittaa, että puolisolla on oikeus puoleen yhteisestä omaisuudest

Saksan laissa ratkaisua haetaan juuri päinvastoin. Aviopuolison kuollessa eloon jääneellä puolisolla ei useinkaan ole avio-oikeudellista oikeutta omaisuuteen, vaan hänestä tulee lasten ohella perillinen, joka tavallisesti perii puolet.

Molemmat kuvatut konseptit muodostavat kokonaisuuksina tarkasteltuina tasapainoisen järjestelyn. Ongelmia syntyy kuitenkin, kun saman avioliiton eri aspekteihin samanaikaisesti sovelletaan eri oikeusjärjestyksiä. Jos esimerkiksi perintöoikeuteen on sovellettava Saksan ja omaisuuden omistukseen ja jakoon Suomen lakia, saa eloon jäänyt puoliso sekä Saksan lain mukaisen lakimääräisen perintöosan että Suomen lain mukaisen tasingon. Tämä tapahtuu lasten kustannuksella. Vielä pahempi on päinvastainen tapaus. Jos noudatetaan Suomen perintöoikeutta ja Saksan perhevarallisuusoikeutta, saattaa eloon jäänyt puoliso jäädä täysin osatta! Molemmat tapaukset ovat helposti mahdollisia.

Jokaisella valtiolla on omat sääntönsä siitä, mitä lakia kansainvälisissä tapauksissa tulisi soveltaa. Valitettavasti tämä nk. kansainvälinen yksityisoikeuskin on joka maassa säädetty eri lailla. Tämä johtaa ristiriitoihin, ja eroavaisuudet ovat todellakin huomattavia.

Perintöoikeuden suhteen Saksan kansainvälinen yksityisoikeus ottaa lähtökohdaksi kuolleen perinnönjättäjän kansalaisuuden, kun taas Suomen kansainvälinen yksityisoikeus pitää perinnönjättäjän asuinpaikkaa ratkaisevana. Asuinpaikan vaihtuessa sovellettava laki vaihtuu vasta viiden vuoden kuluttua, jos kyseisellä perinnönjättäjällä ei ole sen maan kansalaisuutta, johon hän on muuttanut. Tässä Ruotsin kansainvälinen yksityisoikeus vastaa vielä Saksan lakia, mutta suunniteltu lainuudistus tekisi siitä Suomen ratkaisun kaltaisen.

Avio-omaisuuden omistuksessa ja jaossa kaikki mainitut maat ottavat lähtökohdaksi sen maan lain, jossa aviopuolisoilla oli ensimmäinen yhteinen asuinpaikka avioliiton solmimisen jälkeen. Toisin kuin Saksan kansainvälisessä yksityisoikeudessa, Suomen ja Ruotsin kansainvälisten yksityisoikeuksien mukaan sovellettava laki vaihtuu puolisoiden muuttaessa toiseen maahan, jos he asuvat siellä pitemmän aikaa (Suomen lain mukaan 5 vuotta, Ruotsin lain mukaan 2 vuotta).

Sellainen tilanne, jossa perintöoikeuteen sovelletaan yhden valtion lakia ja avio-omaisuuden omistukseen ja jakoon jonkun toisen valtion lakia, saattaa näiden määräysten vuoksi syntyä monissa konstellaatioissa, jotka saksalais-ruotsalaisissa tai saksalais-suomalaisissa avioliitoissa eivät ole mitenkään tavattomia.

Ristiriita syntyy yleensä joka kerta, kun puolisot muuttavat avioliiton aikana toiseen maahan, mutta myös jo heti avioliiton solmimisen jälkeen, kun toinen aviopuoliso muuttaa toisen puolison kotimaahan. Muutto aiheuttaa joka kerta sovellettavien lakien pirstoutumisen viideksi vuodeksi (Suomessa) tai kahdeksi vuodeksi (Ruotsissa). Seuraukset ovat huomattavan erilaiset riippuen siitä, mihin suuntaan muutto tapahtuu, ja voivat niin perintö- kuin avioerotapauksissakin johtaa ikäviin yllätyksiin.

Muutto toiseen maahan saa aikaan sen, että avio-omaisuuden omistukseen ja jakoon sovellettava lakikin muuttuu. Tällä on huomattavia, aviopuolisoiden useimmiten ei-toivomia seurauksia. Jos esimerkiksi toinen puolisoista on saanut perinnön, ei toisella aviopuolisolla Saksan lain mukaan ole tähän oikeutta. Suomen lain mukaan hänelle sen sijaan kuuluu puolet. Saksassa aviopuoliso ei myöskään pääsääntöisesti pääse osalliseksi omaisuudesta, joka oli olemassa jo ennen avioliiton solmimista, kun taas Ruotsi ja Suomi jakavat tämänkin omaisuuden puoliksi. On ilmeistä, että sovellettavan lain vaihtuminen voisi tässä tilanteessa johtaa äkkinäiseen ja tuntuvaan omaisuuden siirtymiseen.

Voi jopa syntyä sellainen absurdi tilanne, että sovellettava laki ratkeaa sen mukaan, missä maassa kanne ensimmäiseksi nostetaan.

Kuvatun oikeudellisen tilanteen vuoksi jää käytännöllisesti katsottuna sattuman ratkaistavaksi, onko eloon jäänyt puoliso kumppaninsa kuollessa taloudellisesti turvattu ja missä määrin. Omaisuudenhoitoa ei näin voida järkevästi suunnitella. Harkittu taloudellinen turva edellyttää suunnittelua, jossa huomioidaan niin kuolemantapaus kuin avioerokin.

Puolison perintöoikeus voidaan määritellä testamentilla. Avioehtosopimuksella puolisot voivat selventää keskinäiset oikeutensa. Myös kysymys siitä, mitä lakia tulisi soveltaa, voidaan tietyissä puitteissa määritellä testamentin ja avioehtosopimuksen avulla.

Sekä testamentin että avioehtosopimuksen täytyy sisällöltään olla kyseisten oikeusjärjestysten mukaisia ja muodoltaan sellaisia, että ne hyväksytään molempien maiden tuomioistuimissa.