Tarkasteltaessa kansainvälisen liiketoiminnan verottamista Suomessa, kerättävät verot ja niiden suuruus määräytyy aina kansallisen lainsäädännön perusteella. Niinpä varallisuusveron poistuttua Suomen lainsäädännöstä vuonna 2005 ulkomaiset yhtiöt eivät joudu enää maksamaan Suomeen varallisuusveroa siitäkin huolimatta, että Suomen ja esimerkiksi kiinteistön omistajan asuinvaltion välisen verosopimuksen nojalla Suomella olisi oikeus kantaa varallisuusveroa Suomessa sijaitsevasta kiinteistöstä.

Kansainvälisessä kaupassa keskeinen kysymys on voittojen verottaminen. Useimmissa tapauksissa – poikkeuksina tietyt alat kuten rakennusala, kuljetus ja logistiikka – kansallisen lainsäädännön ja verosopimusten asettamat edellytykset verovelvollisen taloudellisen yksikön (kiinteä toimipaikka) muodostumiselle ovat yhtenevät. Tällöin verovelvollisuuden arvioimisessa ja toimenpiteiden suunnittelussa keskeiseksi kysymykseksi muodostuu erottelu Suomessa sijaitsevaan kiinteään toimipaikkaan kohdistetun tulon ja ulkomaille kohdistetun tulon välillä.

Erityisesti sijoitusten verotuksessa on tärkeää selvittää mitä veroja tuloista joudutaan maksamaan. Suomessa voidaan verotta joitakin sellaisia tulotyyppejä, joita koskevia säädöksiä ei ole sovellettavassa verosopimuksessa ja jotka ovat verovapaata veronmaksajan asuinvaltiossa. Tällainen voi olla tilanne esimerkiksi suomalaisen yhtiön osakkeiden tai Suomessa sijaitsevan kiinteistön myynnistä saadun myyntivoiton suhteen.

Rajanylittävissä liiketoimissa verovelvollisuuden selvittäminen asuinvaltion ja investoinnin toteuttamisvaltion lainsäädännön perusteella on ainoastaan ensimmäinen askel. Ratkaisevaa on lopulta kokonaisverorasitus: kansallisen lainsäädännön valossa suotuisilta vaikuttavat järjestelyt voivat olla kansainvälisessä tilanteessa huonompi kuin toinen tarjolla oleva vaihtoehto. Valittu järjestely voi esimerkiksi varmistaa, että Suomessa sijaitsevasta kiinteistöstä saadut vuokratulot ovat verovapaita omistajan asuinvaltiossa, mutta arvioitaessa järjestelyn kannattavuutta kokonaisuudessaan on otettava huomioon myös muut verot joita voidaan joutua maksamaan Suomen lainsäädännön ja soveltuvien verosopimusten perusteella. Esimerkiksi kiinteistön myynnistä maksettavat verot voivat olla suuremmat kuin vuokratulon verotuksessa saadut säästöt, jos kiinteistöstä saatu myyntivoitto on veronalaista tuloa Suomessa.

Verovelvollisella ei ole oikeutta jakaa tuloja vapaasti ulkomaisen yhtiön ja sen suomalaisen tytäryhtiön tai kiinteän toimipaikan välillä. Sekä Suomen kansallisen verolainsäädännön että soveltuvien verosopimusten mukaan osapuolten on noudatettava niin sanottua ”arm’s length-” eli markkinaehtoperiaatetta. Tämä tarkoittaa, että saman yhtiön osien tai etuyhteyssuhteessa olevien yhtiöiden välillä tehdyissä rajanylittävissä liiketoimissa on käytettävä ehtoja, joita voitaisiin realistisesti käyttää myös vastaavissa riippumattomien yhtiöiden välisissä liiketoimissa. Jos yhden valtion veroviranomaiset katsovat, että tulojen ja tappioiden jakaminen ei ole tapahtunut markkinaehtoperiaatteen mukaisesti ja tulot tässä valtiossa olisivat olleet suuremmat (tai tappiot pienemmät) jos markkinaehtoperiaatetta olisi noudatettu, yhtiölle määrättävää veroa voidaan korjata vastaavasti.

Tarkasteltaessa markkinaehtoperiaatteen noudattamista, on esimerkiksi myyntiedustus- tai jälleenmyyntisopimuksen solmimisen jälkeen olennaista, että päämies ei suorita mitään maksuja, jollei se perustu sopimusvelvoitteisiin eikä myyntiedustaja tai jälleenmyyjä suorita mitään toimenpiteitä ellei hän voi olettaa saavansa osuuden muodostuvasta voitosta. Pelkästään aiheutuneiden kustannusten korvaamista vuoden aikana ja mahdollisten alijäämien tasoittamista vuoden lopussa ei varmasti pidetä riittävänä tapana pitää ulkomailta saadut tulot ja Suomesta saadut tulot erillään. Etuyhteydessä olevien yhtiöiden tai yhtiön ja sen ulkomaisen kiinteän toimipaikan välisissä rajanylittävissä liiketoimissa käytettävistä hinnoista ja sopimusehdoista tulisi laatia kirjallinen sopimus heti liiketoimista päätettäessä. Jos ulkomainen emoyhtiö esimerkiksi maksaa tytäryhtiölle sovitun palkkion uuden markkina-alueen avaamisesta yhtiölle, kyseessä on suomalaisen tytäryhtiön veronalainen tulo ja ulkomaisen emoyhtiön vähennyskelpoinen meno. Jos vastaava maksu taasen suoritetaan ilman sopimusperustetta, maksu tulkitaan todennäköisesti lainaksi tai sijoitukseksi tytäryhtiöön ja maksu ei näin ole emoyhtiön vähennyskelpoinen meno.

Hankitun tulon jakamiseen tähtäävien toimenpiteiden tulee aina perustua dokumentoituun sopimussuhteeseen. Yhtiöt voivat sopia esimerkiksi lainasta, yhteistoiminnasta tai lisensoinnista. Yhtiöryhmän sisällä voidaan tarjota myös maksullisia hallinto- ja konsultointipalveluja. Ei kuitenkaan riitä, että palveluista ja korvauksista on sovittu paperilla; suoritusten täytyy myös aidosti tapahtua. Tämän osoittamiseksi yhtiöiden kannattaakin laatia tarvittavat asiakirjat, kuten esimerkiksi työtuntiluettelot.

Jos joillekin liiketoimille ei ole mahdollista selvittää luotettavaa markkinahintaa, asianmukaisen siirtohinnan määrittäminen voi edellyttää huomattavaa työtä. Yhtiön liiketoiminnan sekä asiaan liittyvien oikeudellisten ja verotuksellisten kysymysten analysoiminen edellyttää usein asiantuntijoiden käyttämistä. Selvitystyötä ei kuitenkaan pidä jättää tekemättä, sillä laiminlyönnit voivat aiheuttaa vakavia seuraamuksia yhtiön verovelvollisuuden suhteen.

Alkujaan kansalliseen ympäristöön tarkoitetun verolainsäädännön soveltaminen kansainvälisissä tilanteissa herättää monia kiinnostavia kysymyksiä. Esimerkiksi yhtiöiden ja yritysten luokittelussa nojaudutaan tavanomaisesti kansallisen yhtiöoikeuden määritelmiin. Kun liiketoimen osapuolena on ulkomainen yhtiö, joudutaan pohtimaan vastaako yhtiö jotain Suomen lainsäädännön mukaista yhtiötyyppiä. Vastaus edellyttää yksityiskohtaista vertailua yhtiön organisaatiota, osakepääomaa ja yhtiöelinten asemaa koskevien lainsäädösten välillä. On hyvinkin mahdollista, että esimerkiksi saksalaisen sijoitusrahaston katsotaan olevan sijoitusrahasto myös Suomen verolainsäädännön näkökulmasta, mutta luxemburgilaista sijoitusrahastoa ei. Vastaavia ongelmia ilmenee usein henkilöyhtiöihin liittyen.

Moniin kysymyksiin on mahdollista hankkia selvyys pyytämällä veroviranomaisilta ennakkoratkaisu asiassa. Koska tästä kuitenkin aiheutuu kustannuksia ja prosessi vaatii jonkin verran aikaa, on suositeltavaa harkita ensin muita vaihtoehtoja.

Luonnollisesti ei ole olemassa valmiita ratkaisuja, jotka soveltuisivat kaikkiin rajanylittäviin liiketoimiin. Erityisesti silloin, kun Suomessa harjoitettava liiketoiminta edellyttää merkittäviä sijoituksia tai suurten yritysten, säätiöiden tai sijoitusrahastojen tapauksessa toimintaa Suomen markkinoilla, yksittäisen tapauksen ominaisuudet on otettava tarkasti huomioon arvioitaessa missä muodossa toimintaa kannattaa Suomessa harjoittaa ja minkä kokonaisuuden (esimerkiksi kolmannessa valtiossa sijaitsevan holding-yhtiön) alaisuuteen toiminta kannattaa organisoida.